Hän ei taaskaan
sulkenut ovea
Olin suihkussa ja minua oli pistänyt sininen
skorpioni.
Se roikkui valkoisessa suihkuverhossa. Niitä oli
muutamia ympäri asuntoa.
Ne pistivät pään entistä enemmän sekaisin.
Tuttu mies, noin 45-vuotias, en ollut koskaan
nähnyt häntä aiemmin - mutta ymmärsin, että hän oli täällä auttamassa. Hän
tahtoi pelastaa, hän oli huolissaan, hän välitti, sen näki silmistään. Tiesimme,
että se sama hullu, joka tässä talossa pyörii, oli käynyt piikittämässä minuun uusia huumeita nukkuessani,
toista toisensa perään.
Hän jätti vahingossa, tai sitten tahallaan,
ulko-oveni aina raolleen.
Paniikissa lukitsin oven.
Ovisilmästä katsoessani näin aina hänet siinä,
aulassa, seisomassa.
Kasvojaan en koskaan nähnyt, ainoastaan mustat
puvunhousut.
Hän odotti näkevänsä huumeiden vaikutuksen.
Hän odotti saavansa vastauksia viesteihinsä, joita
hän pudotti postiluukustani.
"Miten voit, Elina?"
Kuorin myrkytetyn päärynän, kuorin sen kokonaan, ja
heitin roskiin.
Hän luulee minun syöneen sen.
(07.03.2014)
Ettekö te näe
Hänhän
saapui tänne ajat sitten. Katoin pöydän kuudelle.
Hän söi kanssamme
illallista.
Miksi
tuijotatte minua, äiti ja isä?
Sanokaa
jo.
Puhukaa minulle.
Minä
halaan häntä tässä ja nyt.
Tässä on
hänen olkapäänsä, tässä kyynärvartensa, katsokaa, tässä on hänen jokainen
sormensa.
Yhdestä
viiteen. Ja toisen kerran yhdestä viiteen.
Hän katsoo nyt minua, ettekö näe, kun hän katsoo
teitä?
Hänhän on
tässä ja nyt,
Minä tunnen hänen ihonsa, tiedän tarkalleen kuinka
lämmin hänen ihonsa on.
Hän on tässä niin paljon ja niin hyvin ja niin
todellisesti kuin vain voi, kuten
Minäkin, kuten tekin, kuten koko sukumme, joka
tässä hetkessä nyt on.
Ja
minua tuijottaa.
Ja
itkee.
Miksi
minä seison tässä portaalla, hänen kanssaan, tässä portaikossa?
Pidän hänestä kiinni, ja
puristan kättään tietääkseni kuinka totta hän on.
Te kaikki näytätte niin
surullisilta. Miksette sano sanaakaan. En ymmärrä, miksi itkette.
”Minähän sanoin. Viedään tyttö pois. Hän tarvitsee
apua. Hän on sairas.”
En voi uskoa
Mitä äiti juuri sanoi.
Lakana
Ystävän kodissa
Laitamme lakanoita isoäidin kanssa
Lakana on niin pitkä,
Että seisomme toisistamme huoneen vastakkaisissa
päädyissä.
Lakanat ovat joka ikinen valkoisia.
Pikkusiskoni petaa sänkyä toisessa huoneessa.
Marke ei katso minuun lainkaan,
Vaikka hänen kanssaan keskustelen.
Hän itkee,
Ei kerro miksi.
Vaikka kuinka kyselen.
Huolestun niin, että minuun sattuu.
Hän katselee Leenaa toisessa huoneessa,
Leena asettelee valkoisia koristetyynyjä.
Marke itkee, ”Leena,
Leena,
Leena,
Leena..”
Katson häntä ja kaikki mitä hän sanoo:
”Voi, Leena, Leena,
Leena, Leena..”
Marken kyyneleet valuvat poskiaan pitkin,
Jokainen kyynel
Toinen toistaan suurempi
Piirtää
pidemmän virran poskeen
Virta yltyy, pitenee, suurenee,
Se
ei tule loppuunsa.
Enkä minä saanut koskaan vastausta.
(2012)
Valkoinen
viiva
En tiedä miksi olen täällä. Mutta hyväksyn tämän. Vanha
puutalo keskellä metsää, jota en tunne.
Liian suuri talo kahdelle asuttavaksi. Täällä asuu
minua vanhempi, sokea mies. En tunne häntä, mutta hän tuntee minut. Hän aistii
pelkän olemukseni. Sillä hän aina löytää minut, vaikka piiloudun.
Pelkään häntä.
Miten hän voi katsoa minua suoraan silmiin, kun
silmänsä eivät näe? Hänen silmänsä ovat harmaat, kuolleet. Juoksen häntä
karkuun, kerroksesta toiseen. Ei auta piiloutua mihinkään huoneeseen, hän
löytää tiensä sinne.
Miten hän voi olla niin kylmän rauhallinen?
Minä juoksen portaat ylös ja alas. Hengästyn niin,
että maistan raudan veressäni. Hän seuraa aivan hiljaa, jokainen porras ehtii
narahtaa. Kumpikaan ei sano sanaakaan, ei koskaan.
En ole koskaan kuullut hänen ääntään. En ole
koskaan kuullut edes omaani. Kaikki mitä kuulen tässä talossa, on tämä nariseva
lattia ja vinkuvat ovet. Hyppään, aina silloin tällöin, ikkunasta ulos. Joskus
pääsen ovesta ulos. Kun olen ulkona, maalaan talon ympärille valkoisen viivan.
Huolellisesti, nopeasti,
Valkoinen viiva.
Kun olen kiertänyt koko talon,
Astelen rauhassa takaisin sisään.
Ovi narahtaa, kahva kolahtaa.
Täällä minä olen.
(Uni 2013)
Valokatkaisin
Tahdoin
laittaa valot päälle
Luulin niiden
sammuneen
Mutta
ne
olivatkin silmäni
Nousen
sängystä, kävelen eteisen peilin eteen, valokatkaisin oli siinä niin, kuin se
onkin.
Päälle.
Ja pois.
Klik.
Takaisin
päälle, en
Vieläkään
näe mitään.
Vessankaan
peilistä en näe kuin hyvin sumuisesti, kun kaksi silmää
S u
m e n
e e.
Sivut, pelkkää
mustaa
Näen
eteeni vain hyvin vähän, ja se vähä mitä
Näen
Saa minut
itkemään
Kyyneleet
verhoavat
Sen vähän
mitä hetki sitten näin
Ei mikään
Olen niin onnellinen
Tämän tutun järven rannalla
Upotan varpaani tähän hiekkaan
Jonka jokaisen sävyn tunnen
Ja ulkoa muistan
Tahtoisin jotain ylleni
Vartaloni palelee
Alastomana
Mutta joka kerta kun matkalaukkuni avaan
Siellä onkin uudet vaatteet.
En löydä mitään.
En halua mitään.
Silti tahtoisin jotain,
Vaikkei mikään ikinä kelpaa.
(2009)
Hän on
turvassa
Olemme matkalla.
Täällä on isä,
Pikkuveli,
Pikkusisko.
Paljon tuntemattomia kasvoja.
Missä on äiti?
Kaikki muut tuntuvat tietävän hänestä. Sisko
pidättelee itkuaan, ja minä saan aavistuksen, nyt ymmärrän. Nyt tiedän, minä
ainakin itken, en minä pysty pidättämään, miksi pidättelisin. Minä rauhoittelen
häntä, vaikka hän näki enemmän. Hän tietää enemmän, minulla on vain aavistus. Hän
sanoo haluavansa kuolla, ei, miten, ei, miten hän voisikaan. Noin, nyt sanoa. Silitän
hänen hiuksiaan ja ajatukseni ovat niin todellisia, ja niin aitoja, näiden on
pakko olla totta. Miten pystyn käsittelemään tätä näin? Todellisuus iskee
tajuntaan myöhemmin. Elän tässä hetkessä vain sen verran mitä on pakko, etten
vain katoa.
Matkaamme jokea pitkin, reitti ei tunnu olevan
turvallinen. En edes tiedä, minne menemme.
Vesi lentää silmiin ja hiuksille.
Metsää, miljoona eri vihreää, koivuja, vaahteroita,
kirsikkapuitakin, ja
Sitten näin sen; puinen veistos
Se on karhu.
Sydämeni,
Mieleni valtaa rauha.
Voin hengähtää.
Hengitän siis syvään.
Äiti on turvassa, näin hänet.
Niin olen minäkin.
(2013)
Vaikka
huudan
Tapahtuuko tämä nyt Raiskaa minut siinä
Linja-autossa Ihmisten keskellä
Täynnä ihmisiä Kukaan ei vaivaudu edes
katsomaan
Vieras mies koskettaa Vaikka
minä huudan
Kuolleita kaloja
Uskomatonta,
että aion laittaa oranssia hautajaisiin. Mutta olen tässä miettinyt niin pitkään,
vaihtanut vaatteet useampaan kertaan, aivan liian monta kertaa. Jos otan tämän
mekon pois, en enää löydä sitä. Ja onhan tämä kaunis. Törkyinen siltikin olen,
niin uskomattoman huolimaton.
Ja vielä
hautajaiset.
Joihin en
koskaan päässytkään.
Kenen ne edes
oli.
Näin
ystävän, ja hänen ystävän.
Hänetkin
minä tunsin,
Mutta
vain äänestään. Kenen
nuo kasvot ovat?
Ei se
voi olla hän.
Mutta kun
on.
Tutussa
kaupungin keskustassa, jossa en ole koskaan ollutkaan.
Määränpää
on aivan selvä,
Mutta
missä?
Täällä minä en pelkää mitään. Voin
astella vaikka tämän lammikon yli. Odottakaa! Minä sukellan, tässä altaassa, jossa
vesi on niin likaista, että siihen voisi kuolla. Kuten nämä kalat, joista vain
muutama on elossa.
Ällöttävää, ne
luikertelevat sormieni välistä.
(09.03.2014)
Pois, takaisin
On tämä
paikka, missä voin elää, voin tanssia ja laulaa, ja olla onnellinen. Täällä
värit ovat lämpimiä. Mutta joskus tulee se näkymätön raja vastaan; jos sen
ylittää, jonka varmasti vahingossa tekeekin, onkin jossain aivan muualla. Ja
siellä minä tänään olen; täällä on sumuista, olen polviani myöten kylmässä
vedessä, mustassa vedessä, eikä pohjaa näy. Täällä ei tapahdu mitään, silti
täällä pelkäisi kuka tahansa muukin.
Laiva.
Astun
kannelle. Kuka tätä ohjaa?
Täällä ei
ole mitään muuta kuin
Tapettuja
sikoja
Läpinäkyvissä
säkeissä
Varpaani
uivat veressä.
Menen
mieluummin takaisin veteen.
Raja,
tule takaisin vastaan,
Tahdon
takaisin,
Tahtoisin
kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti